Tarinoita syvältä
Katson Marrakechin elokuvafestivaalilla Marokossa saksalais-ranskalais-kiinalaisena yhteistuotantona tehtyä elokuvaa vuoden 1937 Kiinan-Japanin sodan jalkoihin jääneistä saksalaisista ja englantilaisista, jotka yhdessä pelastavat satojatuhansia köyhiä kiinalaista verilöylyltä.
Kaikesta elokuvan tuotannollisesta monimutkaisuudesta ja ajallisesta etäisyydestä huolimatta pystyn 2000- luvun suomalaisena samaistumaan päähenkilöiden pelkoon, epävarmuuteen ja kaipaukseen. Niin pystyvät myös marokkolaiset katsojat, sen kertoo salin äärimmäinen keskittyneisyys.
Elokuva on saksalaisen Florian Gallenbergerin ohjaama John Rabe, tositapahtumiin perustuva kertomus Siemensin johtajasta, joka joutuu keskelle sodan hävitystä ja valitsee puolensa.
Teatterista poistuessani mietin, miten ihmeessä tarina voi ylittää noin monta kansallista ja ajallista kerrosta. Mihin tarinan voima pohjimmiltaan perustuu?
Tanskalainen professori Torben Grodal luennoi viime syksynä Taideteollisessa korkeakoulussa käsikirjoituksen tutkijoiden seminaarissa. Hän tutkii t tarinoiden merkitystä ihmisen evoluutiopsykologian kannalta. Hänen mukaansa tarinat eivät ole mitä tahansa kepeitä kertomuksia, vaan niillä on ollut ja on edelleen keskeinen merkitys ihmisyhteisöjen evoluutiossa.
Se oli tärkeä ajatus. Välistä elokuvantekijänä miettii, mikä oikeus minulla on tähän rahaa kuluttavaan ilmaisulajiin, kun se mitä saa aikaiseksi on hauras valokiila pimeässä salissa tai ohimenevää värinää television kuvaputkella.
Grodalin mukaan tarinat heijastavat ja muokkaavat ihmisyhteisöjen kehitystä perustavalla tavalla. Ja ne paljastavat, että vaikka tekniikka ympärillämme on kehittynyt, ihmisen aivot ovat edelleen suurin piirtein samanlaiset kuin heimoyhteisöjen aikana, vaikkapa 4000 vuotta sitten.
Sen todistaa esimerkiksi se, että miehet pitävät sotaelokuvista, joissa miesten kiinteä yhteisö taistelee yhdessä vihollista vastaan. Yleensä tarinassa yksi miehistä irtautuu ja nousee sankariksi. Grodalin mielestä tämä kertoo juuri siitä, että aivomme toimivat edelleen heimoyhteisön arvojen mukaisesti. Heimoyhteisöissä miesten taistelu asuinpaikan puolesta oli keskeistä. Noissa taisteluissa yksilö saattoi ratkaista tapahtumien käänteen.
Vaikka yhteiskuntamme ei enää toimi noin, vaan pääosa työstä tehdään erilaisissa verkostoissa, aivomme näkevät meidät yhä osana heimoyhteisön yksinkertaisten arvojen pelikenttää. Sivistyksemme on lopulta niin ohutta, että tarinat puhuttelevat samoja toimintaratkaisuja kuin heimoyhteisössä.
Niinpä ei olekaan ihme, että – mielestäni – Markku Pölösen onnistunein elokuva on edelleen Onnenmaa. Sen pohjana on Tuhlaajapoika-kertomus, moraliteetti, joka syntyi Lähi-idän nuotiotulilla vähintään pari tuhatta vuotta sitten ja jota on sitten toistettu ja hiottu. Juuri se, että tuhlaajapoikakertomuksen kehys toimi 1990-luvun Suomessa, kertoo Grodalin ajatusten osuvuudesta.
Amerikkalainen käsikirjoittamisen guru Robert McKee sanoo saman asian hieman toisin sanoin. Hän toteaa, että tarinat ovat elämän työkaluja. Kaikissa tunnetuissa kulttuureissa juuri tarinat ovat olleet arvojen siirtämisen välineitä. Arvoja ei itse asiassa voi siirtää muuten kuin kertomusten kautta.
Niinpä John Rabe -elokuvakin Marrakechin teatterissa vetosi minussa sukupolvien läpi säilyneeseen haluun auttaa heimoyhteisön hädässä olevia. Se puhutteli haluani liittyä toisiin ihmisiin ja heidän parhaisiin pyrkimyksiinsä. Se oikeuttaa kaiken sen vaivan ja rahan, joka elokuvaan käytettiin.
Timo Korhonen
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)