Brändi, trendi ja otsaleiman paino
Mitä tulee mieleen, kun puhutaan hanna maylett -tyyppisistä elokuvista? Veljeni vastasi taannoin (kysymättä), että vakavia naisten ihmissuhdesotkuja, joiden kohderyhmään hän ei ainakaan kuulu. Thanks, bro.
Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen hankkeiden parissa työskentelevän Jari Koskisen artikkeli Helsingin sanomissa (22.8.) brändeistä herätti minut pohtimaan henkilöbrändiä elokuva-alalla. Koskinen liitti Suomi-brändiin mm. Aki Kaurismäen elokuvat, avannon ja mämmin. Mitähän Aki tästä itse tuumii? Kuka elokuvantekijä haluaisi esiintyä samassa lauseessa mämmin kanssa liitettynä Suomi-nimiseen vientituotteeseen?
Muistan ensimmäinen ahdistuskohtaukseni henkilöbrändäyksen tiimoilta 90-luvun lopulla. Opettajani puuskahti turhautuneena: Oletko vihdoin päättänyt oletko dokumentaristi vai fiktio-ohjaaja? Kieltäydyin vastaamasta, koska en ollut ajatellut asiaa siltä kantilta lainkaan. Tein ja teen yhäkin elokuvia, joista joidenkin aiheet vaativat dokumenttimuotoa, jotkut fiktion keinoja. Sama se mitä minusta ajatellaan. Ja tämä oli brändäyksen ensimmäinen virhe.
Kokemukseni Suomi-elokuvabrändistä: pohjoismaisessa elokuvahankkeiden esittelytilaisuudessa valtaosa yleisöstä poistui jokaisen suomalaishankkeen kohdalla kahville. ”Ankeaa ja ahdistavaa kuitenkin”, kuulin käytäväkommenteista. Suomi-elokuvabrändin vahvistamiselle on sittemmin saatu parannusta Favexin (Finnish Film and Audiovisual Export) myötä, onneksi. Henkilöbrändäys jää yksittäisen tekijän harteille, ja ainakin minua se ohjaajana ahdistaa. En ole koskaan tajunnut sitä ja sen kyllä huomaa.
Elokuvani markkinointikiertueella annoin kolmisenkymmentä haastattelua, ja lähes jokainen (mies)valokuvaaja halusi minun hymyilevän. Kieltäydyin ja sanoin, etteivät miesohjaajatkaan koskaan hymyile kuvissa, ja että haluan olla vakavasti otettava enkä miellyttävä. Sain olla hymyilemättä. Laulaja Mariah Carey ei anna itseään kuvattavan kuin vain toiselta puolelta kasvojaan, joten en mielestäni ollut edes pikkumainen. Naisohjaaja ei kuitenkaan ole brändi. Se on ahdas lokero, joka kattaa kaiken eikä mitään. Huomaan brändääväni itseni vihaiseksi feministiksi, mitä en ole kuin hetkittäin.
Itse asiassa brändiin on hyvin vaikea vaikuttaa, ja Koskinenkin viittaa huhujen, juorujen ja valheiden merkitykseen. Ohjaajaa brändäävät tuotantoyhtiöt, levittäjät ja viime kädessä kriitikko. Tämä elokuva pitää nähdä -kirjoittelu on osin muuttunut kummalliseksi henkilöpalvontakulttuuriksi. Nousevat ohjaajat saavat lehdissä palstatilaa, laskevia ovat ne, joita ei mainita.
Haluaisinko siis olla vaikkapa nuorison tunteita tulkitseva Hanna Maylett, vakavasti otettava dokumentaristi Hanna Maylett vai komedialla iloitteleva Hanna Maylett? ”Elokuva on minulle elämäntapa” kuulostaisi aika hienolta. Jospa haluaisikin olla erilainen ja vaatia, etten missään nimessä halua olla vakavasti otettava ohjaaja. Brändistä ei ole pitkä matka menestykseen ja hintalappuun, ja kukapa ei haluaisi menestyä?
Koskisen mukaan brändien kehittelyyn ja imagon vahvistamiseen panostetaan viestinnällä, muotoilulla ja tulevaisuushenkisellä osaamisen ja toiminnan parantamisella. Itse olen kollegoideni tapaan aika työllistynyt itse leffojen tekemisessä, joten täällä olisi henkilöbrändäyksen ammattilaiselle töitä, brandy-palkalla. Vaatimattomuus, nöyryys ja rehellisyys nostavat Koskisen mukaan paradoksaalisesti henkilön imagoa suomalaisten silmissä, niin eiköhän tästä muutama pojo irronnut.
Otsaan läntätty menestyjäleimakin voi olla ohjaajalle raskas. Seuraavan elokuvan on oltava taattua tavaraa, vaikka ehkä haluaisi kokeilla jotain uutta. Takerrunkin Ingmar Bergmanin sanoihin: ”Olen yhtä hyvä ohjaaja kuin viimeisin elokuvani”. Näillä mennään. Vaikka voisihan minussa olla ainesta kulttiinkin.
Hanna Maylett
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)