Ikkunan paksuinen taivas
Tätä kirjoittaessani (24.9.) Helsingin Sanomien raadilta kysyttiin, onko suomalainen elokuva tarpeeksi korkeatasoista menestyäkseen maailmalla. Kysymys sisälsi piiloväitteen, että suomalainen elokuva voisi menestyä juuri korkeatasoisuutensa vuoksi. Siinä on lievä virhe. Elokuva voi festivaaleilla kerätä palkintoja, mutta jos lasketaan levitys ja tv-esitykset, tuottajat tietävät vastauksen: elokuva menestyy maailmalla, jos sen konsepti on selkeä, oivaltava ja jo etukäteen myytävissä. Taiteellinen osaaminen: hyvä ohjaus, kuvaus, käsikirjoitus jne. jäävät ikävä kyllä toiselle sijalle.
Voin uskoa, että kansainvälisen rahoituksen hankkiminen on haastavaa. Kaukaisessa maassa puhutaan käsittämätöntä kieltä ja yleensä aika hitaasti. Rahoista päättävillä ei ole aikaa penkoa menestyksen aineksia jokaisesta heille englanniksi käännetystä käsikirjoituksesta. Rahoitus ja levitys jäävät siten mielikuvamarkkinoinnin eli teasereiden ja pitsausten varaan. Kiinnostusta on herätelty milloin outoudella, milloin pohjoisilla myyteillä. Usein erikoisuus on kannattanutkin. ”Tuotteen ostajista” eli rahoittajista tulee mieleen turistibussien ympärillä pyörivät eläkeläiset. Mikä on seuraava kohde, joka olisi tarpeeksi extréme?
Meillä ei ole maailmalla laajalti tunnettuja näyttelijöitä, jotka myisivät nimellään. Ulkomainen raha tuntee Suomesta Kaurismäen, Joulupukin ja Sibeliuksen. Ja kun oletan ja toivon, ettei edellinen suostu näyttelemään kahta jälkimmäistä, rahoittajan unelmacasting on helposti Suomen ulkopuolelta.
Sanotaan, että jos tarina on hyvä, se ylittää rajat. Täydellisessä maailmassa tämä olisi totta. Mutta todellisessa maailmassa käytetään myös joulupukkia ja saunaa, jotta kertomus kiinnostaisi. Pelkkä maailmalla tunnettu kouluampuminen tai mäkihyppääjän mahalasku eivät riitä: ulkomaisen rahoittajan huomio herätetään ainutlaatuisilla taglineilla ja tekijöiden siekailemattomalla entusiasmilla. Ikkunat auki Eurooppaan, ärjyi kärpänen!
Nykyinen mantra on, että jos konsepti on tarpeeksi ”high”, kyllä kuluttajat löytävät ja sitten rahoittajat, onhan sosiaalinen media. Siinä on kuitenkin toinen turistibussi, jonka ympärillä hyöritään. ”Koska netissä juostaan 110 metrin aitoja avaruushirviöiden kanssa, kiinnostuksen herättämisen tarvitaan atomipommin kokoinen täysosuma” (Pasi Räihä, Ylen viestintä). Eli jotta saisin elokuvalleni nostetta, ideassani pitää olla houkuttelevaa kärpäspaperia. Jotta saittini tulisi edes satatuhatta kertaa klikatuksi, jonkin osakulttuurin, esim. kauhun tai scifin fiikit on saatava kiinnostumaan. Ei ihme, että suomalaisten tuottajien kiinnostus on alkanut siirtyä hyvin ohjatuista draamoista erikoisten genre-elokuvien suuntaan.
Itse odotan jonkin verran Petri Jokirannan tuottamalta ja Jalmari Helanderin ohjaamalta Rare Exportsilta. Olisiko siinä ennen näkemätöntä uutta suomalaista elokuvaa, joka kaupallisuudestaan huolimatta ei olisi kopio jostain jo moneen kertaan myydystä? Olisiko siinä sellaista näkyä ja omalakista maailmaa, joka ylittäisi rajat myös näiden ehdottomasti taiteellisten arvojen takia?
”Todellisuus ei ole minkään näköinen, kaikki pitää kuvitella, menneet tulevat”, kirjoitti Jarkko Laine. Hyvä elokuva on aina lähempänä unta ja näkyä kuin toden toistoa. Meidän olisi hyvä myöntää, että olemme Suomessa käyttäneet todellisuuden kuvaamisen keinojamme säästeliäästi tai yksitotisesti; genreistä lähinnä draamaa tai draamakomediaa.
HS-raadin mielestä suomalainen elokuva oli tarpeeksi korkeatasoista. Kansainvälisen kiinnostuksen alla se on muuttumassa myös entistä röyhkeämmin monimuotoisemmaksi.
Heikki Kujanpää
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)