Paradoksaalista fiktiota
Kun ohjaaja suunnittelee uutta elokuvaa, päässä pyörii miljoona asiaa. Tai kun hän kirjoittaa tai käy läpi käsikirjoitusta yhdessä kirjoittajan kanssa. Uusia oivalluksia ja ideoita on keksittävä, tarinan on oltava psykologisesti uskottava, henkilöhahmoista on luotava todellisia ja tapahtumapaikoista visuaalisia. Hyvä draama ja komedia syntyvät muun muassa niistä.
Kaikki tämä on kuitenkin hyvin paradoksaalista. Meidän ohjaajien täytyy saada katsoja samastumaan tarinan henkilöihin ja samalla yllättää tarinankäänteillä ja tarjota jotain aivan uutta, jotain ihmeellistä ja ennen näkemätöntä! Jotta katsoja samastuu, on henkilöiden tai tarinan, nähdyn ja koetun oltava tarpeeksi tuttua. Miten henkilöt käyttäytyvät ja reagoivat, miltä he näyttävät tai mitä tarinassa tapahtuu. Että voi sanoa: ”mulle on just käyny noin!”, ”mä tiedän miltä toi tuntuu!”, ”mä olen ajatellu just samoin”… Jokin kiinnekohta elettyyn elämään on oltava, muuten se mitä katsoo tuntuu yhdentekeviltä.
Samastuminen vaatii tuttua ja turvallista, mutta liika tuttuus ei ole hyvästä ja on tylsää. Tai näin olen kuullut sanottavan. En tiedä olenko itse aivan tätä mieltä, mutta myönnän, että kun katsomiskokemus ei tarjoa mitään, mitä en olisi jo nähnyt jossain aikaisemmin, niin olen vähän pettynyt. Kotimaiset elokuvat tuntuvat varmasti jo lähtökohtaisesti tutuilta ja ehkä liiankin turvallisilta, koska tunnemme ympäröivän todellisuuden niin hyvin. Mutta missä määrin tuttua todellisuutta sopii vääristää ja silti pysyä uskottavuuden rajoissa?
Ulkomaisten elokuvien kohdalla jako ei ole näin raaka, koska emme elä esimerkiksi amerikkalaisessa tai ranskalaisessa yhteiskunnassa. Vähemmän ”uutta ja ihmeellistä” riittää, kun vieraampi kulttuuri on jo lähtökohtaisesti kiinnostavaa, eivätkä kärjistykset paista räikeästi läpi. Hyväksymme myös helpommin epäkohdat esimerkiksi dialogissa koska kyse ei ole omasta äidinkielestä.
Palaan ohjaajan päässä pyöriviin ajatuksiin. Miten luoda ennen näkemätöntä ja uutta, samalla samastuttavaa draamaa sortumatta kliseisiin? Uuden ja ihmeellisen etsiminen voi viedä liialliseen erikoisuuden tavoitteluun, jota katsojan on vaikea seurata. Entä mikä on tunnistettavan ja kliseen ero? Elämäkin on täynnä kliseitä ja toistaa itseään jatkuvasti, mutta miksi kliseet eivät toimi fiktiossa? Tai miksi niitä tulee kaikin tavoin välttää? Komedia on poikkeus ja se kliseisempi lajityyppi, siinä kaikki äärimmäisyys ja kohtuuttomuus on hauskaa ja kliseitä käytetään häikäilemättömästi hyväksi.
Havainnollistan ajatustani hieman. Kun ohjaaja suunnittelee fiktiota, täytyy tehdä miljoonia valintoja. Onko opettajalla silmälasit, onko pankkiiri rahanahneelle hahmolle kuvaavin ammatti, kuvastaako valkoinen väri puhtautta ja viattomuutta. Nämä ovat kaikki kliseitä, mutta tavallaan myös totta. Genreajattelukin perustuu kliseisiin, tai ainakin hyvin tuttuihin ja ennalta arvattaviin asetelmiin. En ole genreajattelua vastaan, koska ei tietenkään ole huono asia, että katsoja tietää mitä on katsomassa eikä joudu pähkäilemään sitä, mihin lokeroon tarinan asettaisi. Paradoksi on tässäkin läsnä, kun genret luovat tuttuuden tunnetta, mutta voivat samalla olla juuri sen takia äärimmäisen tylsiä.
Selkeää lopputulosta siitä, missä tasapainossa näiden asioiden tulee keskenään olla, ei ole. Onneksi niin. Koska yhtälailla hulluimmistakin ideoista, tutuista lähtökohdista tai kliseisistä keinoista voi syntyä jotain uutta ja ihmeellisen kiehtovaa. Tarpeeksi tuttua ja tarpeeksi erikoista yhtä aikaa. Kai tässä paradoksissa on hyvän draaman yksi salaisuus.
Saara Saarela
(Episodi-lehden kolumni)