Fiktiivinen dokumentti – satumainen realismi
Fiktioelokuva, dokumenttielokuva, realistinen elokuva, satuelokuva… Miten keksimämme nimitykset ohjaavat suhtautumistamme elokuviin?
Keskustelin ystävieni kanssa siitä, miten he mieltävät dokumenttielokuvan. Lähes kaikki sanoivat, että heidän mielestään dokumenttielokuvan tulee olla mahdollisimman autenttinen, sillä jo dokumentti-sana lupaa, että elokuva on dokumentaatio oikeista ihmisistä ja oikeista tapahtumista. Dokumentti käsitetään uutisen tavoin, mahdollisimman neutraalina ja todenmukaisena kuvana maailmasta. Mielestäni nimitys dokumenttielokuva on kuitenkin virheellinen. Minulle kaikki elokuvat ovat fiktioita, tekijän rajaamia heijastumia todellisesta maailmasta. Sillä olkoon elokuvan henkilöt, kuvauspaikat ja kuvaustilanteet kuinka aitoja tahansa, elokuva näyttää todellisuuteen kuitenkin vain yhden, pakostakin manipuloidun näkökulman.
Itse näen kaikki elokuvat satuina, kertomuksina. Sen vuoksi tyylilajimääritelmä realistinen elokuva hämmentää minua. Sana realismi pitää sisällään ajatuksen todellisuuden todenmukaisesta esittämisestä. Mutta mitä on todellisuuden todenmukainen esittäminen? Olen monta kertaa katsonut realistisia tai neo-realistisia elokuvia (monia todella hienoja elokuvia) ja ollut ymmälläni elokuvien realismi-määritelmästä. Vaikka elokuvat itsessään olisivatkin olleet puhuttelevia ja hyviä, minua on hämmentänyt se, että niitä on kutsuttu realistisiksi elokuviksi. Aivan kuin määritelmä sanoisi: ”Katsokaa, tällainen on todellisuus”.
Hämmentyneenä olen miettinyt, että enhän minä koe todellisuutta ollenkaan noin – ei tuo ole todellisuutta. Meidän kokemukseemme todellisuudesta sekoittuvat ajatuksemme, kuvitelmamme, muistomme, toiveemme, pelkomme. Todellisuus on elokuvakankaan ulkopuolella, ja me kaikki koemme sen eri tavalla. Realistinen elokuva ei ole sen enempää totta kuin satuelokuvakaan.
Minulle sana fiktio pitää sisällään loputtomat mahdollisuudet, kerronnan keinojen ja kerrontatapojen äärettömän kirjon. Silti minusta tuntuu, että muodon suhteen me tekijät ja katsojat sallimme dokumenttielokuville enemmän vapauksia kuin fiktioelokuville. Kun menen katsomaan fiktioelokuvaa, huomaan odottavani automaattisesti, että elokuvassa on päähenkilö, johon voin samaistua, päähenkilölle vastavoima, ja tarinan täytyy kulkea kolmen näytöksen ja määrätyissä kohdissa olevien käänteiden kautta puhdistavaan loppuun. Tämä tarinankerronnan rakenne on vakiintunut fiktioelokuvan rakenteeksi. Kun menen katsomaan dokumenttielokuvaa, mielessäni ei ole juurikaan ennakko-odotuksia. Otan avoimesti vastaan niin juonellisesti päähenkilöä seuraavat elokuvat kuin assosiatiiviset taide-elokuvatkin. Luulen, että tämä johtuu siitä, millaisia elokuvia olen tottunut elokuvateattereissa näkemään.
Onkin tärkeää, että elokuvateattereissa voi nähdä mahdollisimman monenlaisia elokuvia. Silloin monenlaiset katsojat voivat mielessään todeta: ”Juuri noin minäkin näen maailman” tai ”Noin en olekaan koskaan ajatellut, kiinnostavaa”. Unohtakaamme määritelmät ja haastakaamme itsemme katsomaan monenlaisia elokuvia!
Hanna Bergholm
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)