Lukujen vankila
Elokuva kärsi Suomessa pitkään kaksoisroolistaan taiteena ja viihteenä. Aika, jolloin kassamenestyksen katsottiin syövän elokuvan uskottavuutta vakavasti otettavana taideteoksena, ei ole kovinkaan kaukana. Nykyään kenellekään ei onneksi enää tarvitse todistella, että suuren yleisön elokuva voi olla myös laadukasta.
Katsottaessa sitä miten suomalainen elokuva on viime aikoina nostettu esille mediassa, alkaa kuitenkin epäilyttää, mahtuuko tähän maahan vain yksi totuus kerrallaan. Sen sijaan, että iloittaisiin siitä, miten monipuolista elokuvaa Suomessa tänä päivänä tehdään, tendenssinä näyttääkin olevan sen todistelu, että vain katsojaluvuilla on merkitystä.
Kun yleisömääristä on tullut elokuvien arvon ainoa mittari, muuttuvat vähäiset katsojamäärät sen loogisena seurauksena jos ei ihan rikokseksi, niin ainakin suureksi häpeäksi. Vai mitä pitäisi ajatella maan valtalehden julkaisemasta kokosivun jutusta, jossa lasketaan, kuinka suurella summalla 2000-luvun vähiten katsottuja elokuvia on kutakin tuettu pääsylippua kohti? En muista koskaan nähneeni vastaavaa ”uutista” minkään muun taidelajin tai urheilutapahtuman kohdalla. Kestää siis hetken ennen kuin ymmärrän mistä lukiessa heräävä tuttuuden tunne oikein syntyy: samalla tavoin sensaationhakuisesti iltapäivälehdet julistivat aikoinaan laskelmia siitä, kuinka paljon yksi pakolainen tulee maksamaan yhteiskunnalle. Näin niitä asenneilmapiirejä, poliittisia tai kulttuurisia, rakennetaan.
Kun ajattelen itselleni merkittävimpiä elokuvia, huomaan kirjon olevan todella laaja. Joukossa on sekä kaikkien tuntemia globaaleja massamenestyksiä, että harvojen silmien eteen osuneita mestariteoksia. Mietittäessä koskettaako elokuva myytyjen lippujen määrällä ei – tietenkään – ole mitään merkitystä. Miksi lukuihin sitten tarttuvat hanakasti nekin, joiden ei pitäisi niistä perustaa – kuten vaikkapa kulttuuritoimittajat? Onko kyse vain siitä, että numeroita on selkeämpi hahmottaa kuin ”vaikutuksen” kaltaisia epämääräisiä käsitteitä?
Silti tuntuu hämmentävältä, että nimenomaan elokuvan kohdalla myyntimenestys nostetaan niin keskeiseen asemaan. Toki kaunokirjallisuudestakin kerrotaan listaykköset, mutta silti keskustelun painopiste pysyy sisällössä, kielessä ja tarinoissa. Eikä kirjojen kohdalla elinkaaren koskaan oleteta päättyvän kaupan tiskille, vaan kaikki ymmärtävät uusia lukijoita kertyvän vuosien varrella myös kirjastojen kautta. Elokuvasta puhuttaessa dvd-julkaisuilla ja televisioesityksillä ei kuitenkaan jostain syystä ole mitään merkitystä: vain ja ainoastaan teatterilevityksessä kerätty saldo lasketaan.
Kiinnostavaa on myös miten nyt saavutettujen suurien katsojalukujen huumassa luetaan varhempia tilastoja. Jo mainitsemani maan valtalehti mainitsi muutaman vuoden takaisen elokuvan ”flopanneen”. Kyseinen floppi keräsi aikoinaan vähän yli viisikymmentä tuhatta katsojaa. Mieleen nousee väistämättä erään takavuosien (kassa)menestysleffan mainoslause: ”Kun mikään ei tunnu enää miltään”. Siihenkö olemme tulleet? Jos, niin se on surullista. Elokuva kun on kuitenkin taiteenlajina nimenomaan se, jonka pitäisi tuntua. Paljon ja pitkään, parhaimmillaan pysyvästi. Vaikka sitten vähän pienemmälle määrälle katsojia kerrallaan.
Saara Cantell
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)