Ääniä päässäni
Kuulen usein ääniä päässäni. Ne joko muistuttavat minua asioista, joita pidän tärkeinä, tai sitten ne ovat lauseita, jotka ovat jääneet ärsyttämään. Ne voivat myös tuoda muistoja hetkistä, jotka olen kokenut merkittäväksi elämäni aikana. Yhtä kaikki ne vaikuttavat työhönikin voimakkaasti.
Olin Artisokka-festivaaleilla eräässä elokuva-aiheisessa paneelissa keskustelemassa viime keväänä. Siellä elokuvaohjaaja Zaida Bergroth puhui työstään ja siitä, miten mitä vaan voi tehdä, kun tekee vaan. Mieleeni on painunut hänen äänensävynsä, kun hän kertoi miten mitä vaan voi leikata yhteen kun LEIKKAA VAAN! Ei pidä pelätä asioita, joita ei ole ennen tehty, koska moni asia voi toimia, vaikkei se olisikaan sääntöjen mukaista. Tämä on ollut omakin mottoni kaikessa mitä on tullut tehtyä, mutta välillä sitä huomaamattaan alkaa epäillä ideoitaan ja pelätä aikaisemmin tekemätöntä ja erilaista tai sellaista, mikä juuri nyt ei ole ”in”. Koko kesän ohjatessani uutta elokuvaani hoin jatkuvasti tätä lausetta mielessäni soveltaen sitä kaikkeen mahdolliseen: Leikkaa vaan, kirjoittaa vaan, kuvaa vaan, ohjaa vaan, näyttelee vaan jne. Mikään ei ole tappavampaa taiteelle kuin pelko uusia ja erilaisia asioita kohtaan. ”Pelkoa päin”, sanoi joku, muistaakseni Jouko Turkka, teatterikouluaikoinani. Nämä lauseet kannustavat minua eteenpäin työtä tehdessäni.
Seuraavasta asiasta olen totaalisen jäävi kirjoittamaan, mutta KIRJOITANPA VAAN! Viime vuonna Jussi-ehdokkuuksia jaettaessa kuulin erään alan ihmisen sanoneen, ettei lastenelokuvia vaan voi huomioida eri kategorioissa. Miten niin ei voi? Tehdäänkö niitä jotenkin toisella tavalla kuin muita elokuvia? Ovatko ne alan ammattilaisten mielestä automaattisesti b-luokan elokuvia, joiden tekijät on heti kättelyssä tuomittu huonommiksi kuin muut? Vai onko niitä niin helppo tehdä, että kuka tahansa voi niitä rustailla iltapuhteinaan? Vastaus kaikkiin edellä oleviin kysymyksiin on EI!
Menneenä kesänä ihailin jälleen kerran elokuvani taiteellisia vastaavia ja näyttelijöitä tinkimättömästä työstä, joka oli täynnä riskin ottoja, mielikuvituksen räiskettä, yrityksen ja erehdyksen kautta eteenpäin meneviä ratkaisuja, rohkeutta tehdä uusia asioita sekä kykyä heittäytyä lapsen maailmaan täysin rinnoin. Jos joku ei tätä älyä ennakkokäsityksien takia arvostaa, se on heidän rajoittuneisuuttaan. Ja muuten, mielestäni Steven Spielbergin paras elokuva on edelleen E.T., ja se on käsittääkseni luokiteltu lastenelokuvaksi.
Peruskoulussa minulla oli kolmannella luokalla himouskovainen opettaja, joka opetti joka tunnilla tavalla tai toisella uskontoa. Se aika herätti minussa paljon ahdistusta maailmanloppupuheineen. Mutta on sieltä jäänyt hyviäkin ääniä päähäni. Lausuimme kuorossa kiitoksen menneestä päivästä aina koulun päätyttyä. ”Kiitos tästä päivästä”, huusimme yhteen ääneen, minkä jälkeen ryntäsimme ulos luokasta. Se oli mielestäni hieno hetki. Tuntui hyvältä kiittää asioista, joita oli päivän aikana tapahtunut, vaikkei kaikki aina olisi ollutkaan niin helppoa. Siitä on jäänyt minulle tapa aina töiden jälkeen sanoa ryhmälle ”Kiitos päivästä!”. On etuoikeus saada tehdä tätä työtä. Kaikesta ja kaikilta voi oppia uusia asioita, jos pitää mielensä avoimena.
Sillä, mitä sanomme lähimmäisillemme, on paljon merkitystä. Sanat voivat sekä kannustaa että lannistaa, raivostuttaa tai tehdä onnelliseksi, mutta ehdottomasti kaikki sanat saavat ajattelemaan omaa suhdetta niiden mukanaan tuomiin ajatuksiin. Siksi kannattaa kommunikoida ihmisten kanssa. Siitä on aina hyötyä!