Taistelua ja rakentamista – kaksi tarinaa tasa-arvoasiasta
Eurooppalaisten ohjaajajärjestöjen kattojärjestö FERA:n syyskuisen konferenssin viimeisen päivän aiheena oli sukupuolten tasa-arvo elokuva-alalla. Kuulin kaksi tarinan muotoista puheenvuoroa elokuva-alan tasa-arvokysymyksistä. Tarinoiden kanssa töitä tekevänä en voinut olla kiinnittämättä huomiota näiden kahden kertomuksen erilaisiin tapoihin kuvata asioita.
Paikalla oli useampia alustajia, joista ruotsalainen Christina Olofson käytti ensimmäisen puheenvuoron. Elokuvaohjaaja ja tuottaja Olofson on Ruotsin WIFT:in, eli Women in Film and Television -yhdistyksen hallituksen jäsen. Hän on istunut myös Ruotsin elokuvasäätiön hallituksessa ja aloitti aikanaan ensimmäiset tutkimushankkeet sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta maan elokuva-alalla.
Olofson muisteli sitä, miten hän 1990-luvaun alussa lähestyi Ruotsin elokuvasäätiötä ideanaan tehdä tutkimusta naisten työllistymisestä elokuva-alalla, erityisesti ohjaajina, käsikirjoittajina ja tuottajina. Hän kertoi saaneensa jäätävän vastaanoton. Olofson kuvaili, miten kaikki elokuvasäätiön miehet sanoivat elokuva-alalla olevan paljon naisia, mainiten esimerkkeinä puvustajat, maskeeraajat ja klaffinlyöjätytöt. Perinteinen seksismi siis eli ja rehotti. Ruotsin suhteellisen pitkällä oleva tasa-arvo on elokuva-alallakin Olofsonin mukaan saavutettu vasta aivan viime vuosina.
Olofson kertoi kohdanneensa paljon ennakkoluuloja ja vastustusta vuosikymmeniä kestäneen työnsä aikana. Hän oli kuitenkin työskennellyt johdonmukaisesti, ahkerasti ja määrätietoisesti vihamielisessä ympäristössä saaden aikaan huomattavia tuloksia.
Christina Olofsonin jälkeen puhevuorossa oli brittiläinen ohjaaja, tuottaja ja Britannian elokuvaohjaajaliiton Director's UK:n hallituksen jäsen Delyth Thomas. Thomas oli niin ikään osallistunut naisten työllistymistä elokuva-alalla kartoittaneeseen tutkimushankkeeseen. Tutkimuksen oli tilannut Director's UK ja sen painopisteenä oli naisten työllistyminen taiteellisesti ja tuotannollisesti vastuullisissa tehtävissä.
Delyth Thomas kertoi nelihenkisen tutkimusryhmän lähtökohtien olleen seuraavanlaisia:
– Kukaan ei tietoisesti halua olla syrjivä.
– Kukaan ei tietoisesti halua olla sovinisti.
– Kukaan ei tietoisesti halua jättää käyttämättä parhaita saatavilla olevia henkilöresursseja sukupuolen tai muun sivuseikan vuoksi.
Mittavan tutkimuksen tekotavat ja tavoitteet räätälöitiin näiden lähtökohtien mukaan. Tutkimusta lähdettiin tekemään yhdessä kaikkien Iso-Britannian suurimpien ja vähän vähemmän suurien tuotantotalojen ja kanavien kanssa. Tarvittava informaatio tuotantotalojen rekrytoinnista, tehtäviin hakeneista, työtehtävien jakautumisesta, työurien etenemisistä ja sen sellaisesta pyydettiin työnantajilta itseltään. Tämän jälkeen se analysoitiin.
Kun sitten analysointivaiheessa kävi selväksi, että rakenteellista sukupuolten välistä epätasa-arvoa voitiin lukujen perusteella selkeästi havaita, kiikutettiin tuo analyysi takaisin työnantajalle itselleen. Näin he saivat nähdäkseen oman talonsa tosiasialliset luvut. Eivät siis alan yleisiä lukuja vaan ainoastaan ne, jotka perustuivat heidän itsensä antamaan informaatioon. Kaikilla työnantajilla tutkimustulokset osoittivat pahanlaatuista vinoumaa naispuolisten työntekijöiden vahingoksi. Työnantajilta kysyttiin olivatko he itse huomanneet epätasapainoa, ja asia tuli näille Thomasin mukaan järjestään yllätyksenä. He olivat siis luulleet olleensa valinnoissaan ja mahdollistamisissaan tasa-arvoisia, mutta luvut osoittivat toista. Tämän vaiheen jälkeen tutkimuksen kohteet, eli työnantajat saivat itse tehdä toimenpiteitä asian korjaamiseksi.
Vasta tämän jälkeen tutkimuksen kanssa mentiin julkisuuteen, ja silloinkin tarkoituksellisesti vältettiin syyttämästä ketään syrjinnästä. Seuraavan vuoden excellit näyttivät yllättäen jo paljon terveemmiltä, tutkimuksen kohteet suhtautuivat hankkeeseen edelleen myötämielisesti, ja Thomas oli varsin toiveikas tulevaisuuden kehityksen suhteen.
Christina Olofsonin ja Delyth Thomasin puheenvuoroissa välittyi kaksi eri tapaa lähestyä sukupuolten tasa-arvokysymystä. Tuon eron pystyi tuntemaan aivan fyysisesti näiden kahden puheenvuoron aikana. Christina Olofsonin puhuessa aloin tuntea itseni väsyneeksi, vihaiseksi, pettyneeksi ja epäluuloiseksi. Delyth Thomasin astuessa kehiin huomasin inspiroituvani. Molemmat tekivät lujasti töitä saman hyvän asian eteen, joten mistä tämä ero johtui? Väitän eron löytyvän kahden kertojan tarinoista peilautuvista syvemmistä maailman luonnetta koskevista uskomuksista. Christina Olofsonin kertomuksessa tasa-arvon ajaminen on taistelua piittaamatonta, epäempaattista ja vähän kasvottomalta vaikuttavaa vastustajaa vastaan. Delyth Thomas näki toiset ihmiset tolkun olentoina, joille voi mennä suoraan puhumaan, jopa asettua heidän puolelleen ja ehdottaa yhteistyötä.
Mielemme pyrkii jatkuvasti etsimään todisteita sille, minkä uskomme olevan totta. Näin ollen löytämämme todisteet muovaavat todellisuudestamme ja elämästämme juuri tilatun kaltaisen. Se, millaiseksi kuvailemme maailman siitä kertoessamme vaikuttaa siis suoraan siihen, millaisena sen koemme.
Jos uskomme kuten Christina Olofson maailman toimivan vastustajanamme ja näemme itsemme ja viiteryhmämme olosuhteiden ja muiden ihmisten uhreina, niin voimme olla varmoja siitä, että tätä käsitystä tukevaa aineistoa löytyy ympäriltämme yltäkylläisesti ja joka päivä. Jos taas Delyth Thomasin tavoin uskomme ja toivomme siihen, että muut eivät halua meille pahaa, ja että asioista on mahdollista neuvotella yhteisymmärryksessä, saatamme jopa yllättyä siitä, miten paljon yhteistyöhalua kohtaamme.
Asenteemme käsillä olevaan ongelmaan vaikuttaa omien resurssiemme, luovuutemme ja toimintakykymme lisäksi myös siihen, miten muut ottavat ehdotuksemme vastaan. Sukupuolten tasa-arvoasiakeskustelussa, kuten missään muussakaan tärkeässä hankkeessa, ei näin ollen ole yhdentekevää se, millaisiin uskomuksiin puheemme perustamme. Nämä valinnat vaikuttavat aivan konkreettisesti ajamiemme asioiden edistymiseen.
Haluammeko kuitenkaan saada todellista muutosta aikaan? Kysymys voi tuntua kummalliselta. Miksi haluaisimme jotain muuta kuin sitä mitä sanomme haluavamme, tässä tapauksessa muutosta? Mitä tämä jokin muu voisi edes olla?
Sanoisin että joskus emme omien sanojemme vastaisesti oikeasti haluakaan minkään muuttuvan. Muutos maailmassa näet edellyttää lopulta muutosta myös meissä itsessämme. Jos maailma muuttuisi paremmaksi, täytyisi meidän luopua tutuista vaatimuksistamme, ennakkoluuloistamme ja piintyneistä tavoista. Läpikotaisin tutuksi käyneet viholliset saattaisivat yhtäkkiä muuttua uusiksi, tuntemattomiksi vihollisiksi. Näinpä joskus on helpompaa istua syvemmälle tuoliin ja vain pyytää maailmaa muuttumaan ensin. Ja sitten kun se muuttuu vähän, niin sanoa, että ihan vielä ei riitä, muutu lisää. Ehkä sen seuraavan muutoksen jälkeen voimme itse uskaltaa tehdä itsellemme jotain.
Christina Olofson päätti osuutensa painottamalla kahteen kertaan, että me emme voi koskaan lopettaa taistelua tästä asiasta. Hän ei siis laske mitään sen varaan, että maailma todella joskus muuttuisi, edes hetkeksi, vaikka hän itse sitä ajaa. Hän tuntuu haluavan muiden jakavan tämän näkemyksen myös. “Misery loves company”, sanoo englantilainen. Surkeus tarvii seuraa.
Elokuvahommien lisäksi toimin opettajana ja aktiivisena kummitätinä, joten vaikutuspiiriini kuuluu nuoria ihmisiä. En todellakaan toivoisi heidän näkevän maailmaa Olofsonin tarinan kaltaisena paikkana. Minulle on tärkeää, että ihmiset etenkin nuorina ja epävarmoina saisivat kokemuksia vaikuttamisen mahdollisuuksista ja siitä, että heillä on resursseja avata kulkea niistä ovista jotka heitä kutsuvat. Haluaisin vakuuttaa heidät siitä, että toiveikkuus ja usko ovat realismia, vaikka ne olisivatkin joskus koetuksella. Jos voisin, niin sanoisin tämän myös omalle parikymppiselle, elokuvahommia aloittelevalle itselleni. Itsekin joskus nimittäin ostin Olofsonin ja hänen kaltaistensa ajatusmaailman. Voin siis vakuttaa, että kirjoitan tätä omakohtaisen kokemuksen pohjalta, ja että tästä kurjasta ostoksesta ei ollut minulle mitään iloa tai hyötyä!
Se että valitsemme sen mihin uskomme ei tarkoita suoraan sitä, että sulkisimme silmämme tosiasioilta. Se voi tarkoittaa sitä, mutta ei välttämättä. Omaan havaintoon on hyvä uskaltaa luottaa, ja tietysti myös esimerkiksi tutkimustulosten luvut puhuvat puolestaan. Mutta se, mihin johtopäätöksiin noiden lukujen ja havaintojen perusteella ajaudumme on riippuvainen siitä, mihin suuntaan haluaa katsoa. Mitä oikein pidämme totena? Uskommeko mahdollisuuksiin vai rajoituksiin? Oman elämänkokemukseni perusteella en esimerkiksi mitenkään voi uskoa todeksi sitä Olofsonin väitettä, että Ruotsin elokuvasäätiöstä ei olisi 1990-luvun alussa löytynyt yhtään miestä joka ei olisi nähnyt naisten taiteellisesti vastaavassa työssä arvoa. Siellä on varmasti ollut miehiä, jotka ovat menneet heti puolustuskannalle, tai miehiä jotka ovat olleet peloissaan ja puhuneet ohi suunsa. Mutta että yksikään ei olisi tavannut lahjakasta ohjaaja-, käsikirjoittaja- tai tuottajanaista jonka puolelle olisi asettunut? Ruotsissa? Sähkön aikakaudella?
Olofsonin peräänkuuluttama taistelu vaikuttaa välillä olevan kuitenkin aivan paikallaan. Delyth Thomasin tutkimuksen luvut olivat kovasti vinksallaan ja edellyttivät toimenpiteitä. Mutta oliko Delyth Thomasin tarina lopulta kuitenkaan taistelutarina? Vai oliko se sittenkin rakennustarina? Kannattaako meidän uskoa taisteluun jos voimme uskoa rakentamiseen? Kannattaako meidän uskoa vihollisiin joita syyttää vai yhteistyökumppaneihin joihin voi vaikuttaa?