Pienten ihmisten suuret tarinat
Ruotsalainen elokuvantekijä Jan Troell on kiteyttänyt kaiken oleellisen dokumenttielokuvasta ilmoittamalla että se on yhdistelmä totuutta ja runoutta. Kirjallisuuden alalla lyriikka on harvoin bestseller-listojen kärjessä, mutta toisaalta runous on kirjallisen ilmaisun kovinta ydintä. Lyriikka ei vanhene toisin kuin romaanikirjallisuus, joka menettää nopeasti tuoreutensa.
Vuosi 2010 oli kotimaisten elokuvien katsojalukujen jytky, jonka kärkeen mahtui myös huikean kassamenestyksen tehneitä runoja totuudesta: Reindeerspotting, Miesten vuoro ja Vesku saivat suomalaiset elokuvateattereihin. Menestykset luovat uskoa siihen, että vahvat tarinat löytävät yleisönsä.
Dokumenttia on oltu hautaamassa monessa käänteessä, sitä on pidetty liian pienen yleisön taidehiippailuna. Multipleksien mullistaessa teatterikentän ajateltiin, että nyt voi kirjoittaa nekrologin kotimaiselle dokumenttielokuvalle. Lopulta kävi toisin kuin oli pelätty, sillä multiplekseistä vapautui aina valkokankaita, joissa oli dokumenttielokuvan mentävä rako. Kyse oli esityspaikoista, johon suuria kustannuksia vaatinut fiktio ei uskaltanut mennä pelätessään ulkomaisten suurleffojen jyräävän päälle.
Nyt on taas muutoksen aika: perinteinen 35-millin kopio jää kovaa vauhtia menneisyyteen. Kun maaseudulle voi levittää kustannuksiltaan kohtuullisia digikopiota, on käynyt niin, että aikaisemmin vain art house -teattereiden ohjelmistona pidetty dokumenttielokuva lentääkin yllättäen hienon, pitkän kaaren läpi Suomen. Uskaltauduin hyppäämään tuottajan saappaisiin Elina Kivihalmeen elokuvassa Tuntematon emäntä, enkä pettynyt. Mummot muistelevat sotavuosia edelleen suomalaisissa elokuvateattereissa, valkokankaita on ollut jo yli sata ja katsojaodotukset ovat toteutuneet kaksinkertaisina. Tuotantoa aloittaessamme ei meillä ollut selkeää tietoa siitä, kuinka nopea muutos teatterikentässä tulee olemaan. Oli vain elokuva, joka oli pakko tehdä, niin sanoi sydän.
Elokuvista tehdään sekä digikopioita että vanhoja kolmevitosia, sillä kaikki teatterit eivät vielä ole digitalisoituneita. Kahden formaatin vaatimus on lisäkustannus, jota ei voi välttää. Uusin pelon aihe on vpf-maksu, Virtual Print Fee. Sillä isot ulkomaiset studiot keräävät teattereiden digitalisoinnista aiheutuvat kulut kentältä.
Suomessa Hollywoodin tuotantotalot tekevät sopimuksen vain yhden ison ketjun – Finnkinon – kanssa, ja maksu kerätään ulkomaisen leasing-yhtiön avulla. Numerolottoa arvotaan jonnekin 500–1 000 euron väliin. Tuleeko maksu olemaan valkokangaskohtainen vai kopiokohtainen? Mitä elokuvia pieni teatterinomistaja tämän jälkeen saa näytettäväkseen? Saako SES:ltä levitystuen lisäksi myös tukea, jolla saa maksettua vpf-kustannukset? Vpf-maksu on tällä hetkellä mörkö, joka ahdistaa elokuvantekijää. Pahimmin vpf osuisi juuri art house-elokuvaan, jonka katsojamäärät ovat 10 000–15 000 paikkeilla. Silloin jäisi moni hieno fiktio ja dokkari vaille teatterilevitystä.
Dokkaristit nukkuvat levottomasti: ensin alkoi Yleisradio karsia rankasti yhteistuotantojärjestelmäänsä. YLE on ollut tähän asti kansainvälistä huippulaatua edustavan pitkän dokumenttielokuvamme mahdollistaja. Nyt ajatukset pyörivät virtual print feessä: lyökö se viimeisen naulan arkkuun? Elokuvantekijä on kertoja yleismaailmallisella tarinoiden torilla. Työhön häntä riivaa kutsumus, hullu usko siihen, että juuri tämä elokuva pitää saada tehtyä. Yhdessä yleisön kanssa jaettu maailma muodostaa yhteisöllisen kokemuksen, jonka äärellä ihminen ymmärtää sekä itseään että lähimmäistään. Yhtäkkiä yksi pieni elokuva on kokonainen universumi, ja siihen maailmankaikkeuteen katsoja haluaa uppoutua. Yksityinen avautuu yleiseksi. Tähän me elokuvantekijät uskomme, se laittaa meidät tekemään, vaikka vakaumuksessa ei olisi mitään järkeä.
Kauhukuvien seassa elokuvantekijä laittaa lopulta silmät kiinni ja toivoo asioiden järjestyvän.
Taru Mäkelä
(Episodi-lehdessä heinäkuussa 2011 julkaistu kolumni)