Suomalainen komedia?
Viisi ohjaajaa istuu ravintolan pöydässä. Kaikki taistelevat virtsarakkonsa kanssa, kukaan ei uskalla lähteä tarpeilleen koska silloin muut saisivat tilaisuuden arvostella poissaolevaa.
Pyydän heti anteeksi: sorry, ei ole tarkoitus mustamaalata, eikä loukata ketään. Kahtiajaon aika on ohi. Silti usein tuntuu, että moni asia elokuva-alalla on jakautunutta. Lähdetään nyt vaikka sisällöstä. Tuntuu, että kriitikot ja päättäjät suosivat vakavaa ja yhteiskunnallista keskustelua herättävää elokuvaa, kun taas yleisö suosii viihdettä ja farssia. ”Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”, sanoo vanhan kansan sananlasku. Sovellettu juoni menee jotenkin näin: ensimmäinen virhe on syntyä Suomeen. Tästä lähtökohdasta, perheen pedofiliasta ja alkoholin liikakäytöstä huolimatta aurinko paistaa hetken, kun tehtaan varjoista löytyy se kalpea mielitietty, jonka kanssa perhe perustetaan. Mutta minkäs teet; kun yhteiskunta ei auta eikä itteäkään oikein huvita on toinen käänne auttamattomasti huonompaan suuntaan. Väkivalta, surman luodit, vankila ja kuolema. Hei, ja nyt puhutaankin vasta komediasta!
Mitä jos päähenkilömme selviäisikin koettelemuksistaan ehjin nahoin? Voitaisiinko sitä pitää taiteellisena floppina ja säälittävänä yrityksenä miellyttää katsojia?
– Mitä vikaa on onnellisessa lopussa?
– No ok, onhan se vähän noloa, mutta mitä jos se ei olisikaan siitä makeimmasta päästä vaan vaikka pieni viittaus, että ehkä tästä vielä noustaan?
– Sillä ehdolla, että päähenkilö pysyy kuitenkin passiivisena.
– Sovittu!
Onko aiheissa ja käsittelytavoissa eroa teatterielokuvien ja tv-tuotantojen välillä? Ensituntumalta ainakin luulisi, että suuremmalle yleisölle suunnatuissa ja usein sen myös saavuttavissa tv-sarjoissa ja elokuvissa olisi toisinaan jopa pyrkimys positiiviseen loppuratkaisuun. Onko kyseessä viihteen ja taiteen perimmäisestä erosta? Mutta ajat muuttuvat, ja ehkä Daavidilla on taas mahdollisuus voittaa Goljat.
Vielä muutama vuosi sitten kaikki itseään kunnioittavat tekijät karsastivat tv-tuotantoja, kunnes muutamat tähtinäyttelijät katsoivat pukuhuoneen peiliin ja näkivät itsensä lateksista tehdyssä pyjamassa. Luonnenäyttelijä voi valmistautua taksinkuljettajan rooliin ajamalla muutaman vuoron, mutta hengailu sukkahousuisena naamiomiehenä vähän huonommassa hoodissa asettaa kynnyksen jo hieman liian korkealle. Näytteleminen näkymätöntä digitaalihirviötä vastaan saattaa myöskin olla pidemmän päälle kuluttavaa.
No, ehkäpä tällä kaikella oli osuutensa siihen, että moni lahjakas näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja siirtyi Yhdysvalloissa maksullisten kaapelikanavien tuotantoihin, joissa pääsi helpommin toteuttamaan elokuvia ja sarjoja, joiden kohdeyleisö oli elokuvan nuoria heavy usereita laajempi. Tämä on heijastunut myös aiheissa ja arvostuksessa kotimaisiin tv-tuotantoihin, joita toivottavasti on vielä varaa tehdä. No ainakin tässä tapauksessa kahtiajaon aika saattaa olla ohi.
Viisi ohjaajaa istuu ravintolan pöydässä. Pidätteleminen alkaa käydä sietämättömäksi. Yksi heistä avaa suunsa: ”Pitää käydä veskissä.” ”Sama täällä”, vastaavat kaikki neljä yhtä aikaa. Onnellinen loppu.
Toni Lainen
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)