Valon ja varjon leikkiä
Syyslomalla Milanossa päädyin – vapaan pudotuksen metodilla – oivalluksia purskuviin tilanteisiin. Yksi osui kohdalle näyttelyssä, jossa esiteltiin joka viikko uusia sivuja Leonardo da Vincin tutkimuspäiväkirjoista. Siellä se oli, renessanssineron huomio: ”Aurinko ei koskaan havaitse varjoa, sillä se valaisee kaiken, minkä se näkee”. Sehän on todellinen maailmanselitys! Valo jota aurinko tuottaa, on ihmiskunnan arkaaisin elämän ja energian symboli. Auringon olemukseen kuuluu heittää valo synkeimpäänkin sopukkaan. Kerrassaan kohottava ajatus, joka antaa uskoa tarpoa läpi yhä pimenevän marraskuun, valoa päin tässä mennään, vaikkei aina uskoisi.
Elokuvaan tarvitaan kummatkin vastakkaiset elementit, se on sekä valon että varjon taidetta. Pelkän valon avulla ruutuun ei tartu muotoa. Jotta kuva eläisi, pitää sen struktuuri saada esiin varjon avulla. Ihminen ja hänen tajuntansa eivät koskaan ole pelkkää valoa, kaikessa on aina pimeä puolensa. Siitä syystä komediaan mahtuu myös elämän tummia sävyjä, sen kautta kirkkaat ja valoisat elementit pääsevät esille. Samoin on traagisen tarinan kanssa: se ei kosketa, ellei siinä kuljeteta mukana myös tietyin annoksin keveitä elementtejä.
Pimeys ja valo kohtaavat myös katsomiskokemuksessa, jossa joukko toisilleen vieraita ihmisiä jakaa elokuvan ajan saman elämyksen. Pimeään saliin projisoituu valon avulla tarina, jota kaikki hiljentyvät seuraamaan. Parhaimmillaan tämä tarina koskettaa jokaista katsojaa. Kukin heistä tulkitsee näkemänsä omalla tavallaan, täysin yksityisesti. Toisaalta katsojat saattavat kokea tiivistä yhteisyyden tunnetta, jos elokuva vie mukanaan. Silloin kaikki aistivat myös toistensa reaktiot: naurun, kauhun tai jännityksen.
Psykoanalyytikko Mikael Enckell on kiteyttänyt elokuvan merkityksen alitajunnalle toteamalla elokuva on katsomistilanteessa yhdessä koettu uni. Elokuvateatteri on pimeä, turvallinen paikka, jossa meille kaikille näytetään sama, kollektiivinen uni, joka on parhaimmillaan voimaannuttava. Se vaikuttaa meihin, alitajuntaamme ja aivoihimme. Nykyaikainen aivotutkimus on todistanut, että liikkuvan lähikuvan ansiosta elokuva on itse asiassa voimakkaimmin aivoihimme vaikuttava taiteen muoto. Ei siis ole ihan se ja sama, millaisen vaikutelman elokuva katsojien mieliin heijastaa. Elokuvan tekijällä on oikeasti valtava vastuu siitä, millaista energiaa hän valkokankaalle levittää.
Aina kun minulle tulee työn äärellä epävarma hetki, tarkistan asian vaistomaisesti vasemman käden nimettömästä sormesta. Siinä on muiden,sitoutumista osoittavien kultasormusten kanssa samassa rivissä Taideteollisen korkeakoulun maisterin sormus, jossa lukee PRO ARTE UTILI. Hyödyllisen taiteen puolesta. Leffa on kallis tapa viestiä. Sitä ei kannata tehdä pelkästään itseilmaisuun tai muille tekijöille. Elokuvalla täytyy olla myös jotain annettavaa yleisölle. Tämä on pyrkimykseni, haluan antaa jotain katsojille; elokuva on kuin lahja, joka on lämpimin ajatuksin paketoitu katsojan avattavaksi. Tai kuin kirje, jonka toivon vastaanottajan lukevan. Viime vuonna tähän samaan, pimeään aikaan lopettelimme Varaston pääkuvausjaksoa. Ryhmällä oli hyvä mieli. Olimme saaneet nauraa ja itkeä, ja käsikirjoituksen henkilögallerian toilailut antoivat myös ajateltavaa. Toivottavasti kaikki se välittyy myös valmiista elokuvasta, Varasto on tehty yleisöä varten!