Mutkia enemmän kuin tippaleivässä
On helmikuu 2010, aamuyö, Helsinki nukkuu, lunta on lantioon asti. Olen kuvauspaikalla ja elokuvamme ensimmäisen kuvan rakennus on käynnissä. Bobcat-armeija raivaa lunta kuva-alasta, valot nousevat nostimilla valaisemaan Kallion kerrostaloja. Päähenkilöistämme toisella (Mikko Leppilampi) on verinen tuppo nenässä ja karvainen maskottiasu yllään kun hän odottaa pääruokaansa eli tuplamakkaraperunoita, toinen (Antti Luusuaniemi) kantaa taulutelevisiota ja närppii purilaista. Kaikki alkaa olla valmista elokuvan ensimmäiseen kuvattavaan kohtaukseen. Mutta eihän tämän näin pitänyt mennä…
Elokuu 2005, istun tuottajan, käsikirjoittajien ja pääosanäyttelijöiden kanssa leppoisasti tuotantoyhtiön toimistossa ja pohdimme millaisen elokuvan haluaisimme tehdä. Tahdomme tehdä tällä porukalla ensimmäisen pitkän elokuvamme, joka on kesäinen, energinen, hauska ja särmikäs – meidän näköisemme. Muutaman istunnon jälkeen käsiksen konseptikin on selkeä; kaksi kaupungin kovinta baarihaita saavat porttikiellon Hesan jokaiseen baariin. Pikkujulkkiskaksikko ei lannistu vaan päättää lähteä roadtripille ympäri Suomea pikkukaupunkeihin tarjoamaan rakkautta, mutta ystävyys joutuu matkalla koetukselle. Tarina on matka ystävyyteen ja erilleen ajautumiseen. Olemme innoissamme! Hauska, energinen ja koskettava leffa! Elokuvasäätiön Olli Soinio ei lämpene käsikirjoituksellemme, ei yhtään. Fair enough. Uskomme juttuun ja ryhmäämme, joten jatkamme kehittely. Mutta aikaa kuluu ja ryhmämme alkaa rakoilla… Toinen käsikirjoittaja muuttaa ulkomaille, näyttelijät saavat duuneja toisista leffoista ja tv-sarjoista, minulle tarjotaan uutta leffaa ja tuottaja-Jesse lähtee työstämään toista ideaa.
Kaikki on valmista filmimme kuvauksiin: ryhmä, käsis, kuvauspaikat. On lämmin toukokuun loppu 2009. Vain viimeinen ja ratkaiseva rahoituspäätös roikkuu enää ilmassa, mutta olemme luottavaisia. Juna kulkee ja leffa tehdään. Pakko, koska tätä on valmisteltu jo lähes 4 vuotta. Ulkopuoliset vihjaavat että ehkei kannata kun on tämä taantumakin. Yhtäkkiä tuotantoyhtiö meinaa kaatua ja elokuvamme sen mukana. Näen sieluni silmin projektimme jäävän konkurssipesään jumiin tai myytäväksi viidellä eurolla jollekin toiselle taholle. Onneksi Solar Films tulee apuun ja pelastaa tuotantoyhtiön jaloilleen. Hanke elää, mutta kuvauksia pitää siirtää hamaan tulevaisuuteen.
Loppuvuosi 2007. Yhteinen debyyttielokuvamme ei toteudu. Mutta muut hankkeet elävät. Ensimmäinen elokuvani Sooloilua on tulossa teattereihin. Jessen tuottama Sauna on työn ala. Elokuvia tehdään, mutta erillään. Ehkä leffamme saadaan tehtyä ensi vuonna, joten käsiksen kehittelyä jatketaan.
Leffan toinen reinkarnaatio on valmis. Tarina ystävyydestä on säilynyt, päähenkilöt ovat samat, mutta aihepiiri on vaihtunut pikkukaupunkien baareista harrastelijateatterinäyttämöille. En ole ihan varma uudesta tarinastamme. Mutta rahoittajat ovat kiinnostuneita. Työryhmämme tahoillaan tekemät työt ovat ansainneet meriittejä, jotka edesauttavat yhteisen leffamme työstämistä. Yhtäkkiä rahoittavien tahojen väkeä vaihtuu, joten projekti joutuu uudelleenarvioitavaksi ja jäihin. Nielemme tilanteen ja pistämme projektin holdille, jotta kässäriä voi viedä vielä uuteen suuntaan.
Eletään alkutalvea 2009. Viime kesän konkurssiuhasta ja projektin peruuntumisesta on toivuttu. Ohjaan Tappajan Näköinen Mies –tv-sarjaa osittain leffamme työryhmällä, kun filmimme tuotantoa viedään taas jaloilleen. Ryhmää kasataan, poisjääneitä korvataan uusilla. Käsikirjoittaja on vaihtunut. Kässärin kolmatta mullistusta ja versiota 11 viimeisteillään. Harrastelijateatterit on hylätty, ystävyys ja päähenkilöt ovat säilyneet. Palaamme tarinan alkuasetelmiin, jotta vuosien mukana tuomasta ylianalysoinnista päästäisiin eroon taas hauskan ja energisen leffan pariin. Hahmot ovat kuitenkin kehittyneet, puolentoista vuoden ajanjaksolle sijoittuva leffa on saanut pelkän kesän ohelle myös talvikuvausjakson, asiat ovat kiteytyneet ja teemat vahvistuneet. Ne ovat pitkästä prosessista ja lukuisista käänteestä huolimatta edelleen samat; yhdessä, tällä porukalla tehty, energinen, hauska ja särmikäs – meidän näköinen.
Seison kuvauspaikalla, nyt leffan teko on varmaa. Kuitenkin mietin, että elokuvamme on toteutunut vasta kun ensi-illassa istutaan. Monet takaiskut ovat jättäneet arpensa. Mutta niinhän se menee. Jokainen mutka tuo lisää taikinaa tippaleipään. Ja se on hyvä. Tippaleipä siitä hyötyy. Ja varsinkin sen syöjä.
Lauri Nurkse
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni.)