Yleisradio
Yleisradio on keskeinen tekijä suomalaisen elokuvan tuotannossa ja rahoittamisessa. Se poikkeaa muusta valtamediasta siten, että sen päätarkoituksena ei ole kerätä rahallista voittoa omistajilleen, vaan valmistaa ja esittää ohjelmaa kaikille suomalaisille. Tällainen toiminta on nykyisen markkinauskovaisen trendin vastaista.
Siksi Yleisradiota vastaan käydään myös jykevin asein. Uusi valtionuskontomme markkinatalous on tartuttanut etäpesäkkeitä myös YLEen, joka on eduskunnan (ja pitäisi sitä kautta olla Suomen kansan) omaisuutta. Mutta koska valtakunnanpolitiikasta päättävät tällä hetkellä etupäässä taloususkonnon halvaannuttamat tahot, jotka kiikkuvat vankasti liike-elämän niskalenkissä, Yleisradion merkitystä koko kansan viestintä- ja kulttuurilaitoksena ollaan tarmokkaasti kaventamassa – tieto ja kulttuurihan eivät lähtökohtaisesti tuota nopeita rahassa mitattavia tuloksia.
Digiaikaan siirryttäessä tehtiin fataali virhe asian markkinoimiseksi kansalle: luvattiin valtavasti lisää ohjelmia ja annettiin ymmärtää, että jo lähetystekniikan muuttuminen itsessään lisäisi ohjelmaminuutteja. Luvatut minuutit oli revittävä jostain ja niin kiihdytettiin ohjelmabudjettien kutistusta entisestään. Nyt Yleisradio esittää neljää tv-kanavaa, toistakymmentä radiokanavaa ja nettipalveluita, useita ympäri vuorokauden – suhteellisesti lähes samalla budjetilla kuin parikymmentä vuotta sitten puoltatoista tv- ja kolmea radiokanavaa. Niin paljon tekniikka ei ole kehittynyt, että samalla rahalla saisi kolminkertaisen määrän ohjelmaa. Tämä kirpaisee pahiten draamatuotantoa, niin YLEn sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Määrä on korvannut laadun, ja tätä taloususkovaiset pitävät vain luonnollisena kehityksenä.
YLE on viime aikoina lähtenyt aivan liikaa nuoleskelun polulle lupamaksajia houkutellakseen, ja ajautunut näin samalle juoksuhiekalle kaupallisten viestinten kanssa. Mielistelystä vapautuminen olisi tie laadun kohenemiseen ja yksi askel myös kotimaisen elokuvan edistämiseksi. Ohjelmatarjonnan radikaali supistaminen ei miellytä kansalaisia, mutta niin olisi tehtävä edellytysten luomiseksi laadulle. Nyt tilanne on sietämätön, kun YLE tuottaa omat ohjelmansa vajailla budjeteilla ja kilpailuttaa yksityiset alihankkijat hengiltä. Samalla se siivoaa raskaat av-alan työoloihin liittyvät ongelmat estottomasti pois silmistään – (muka)independent-firmojen kautta av-työntekijöiden kannettavaksi.
Ainakin viisitoista vuotta myöhästynyt Yleisradion rahoitusuudistus on alustavasti päätetty suorittaa siirtymällä epäoikeudenmukaisesta tv-maksujärjestelmästä vielä epäoikeudenmukaisempaan mediamaksuun. Sitä markkinoidaan digisiirtymääkin valheellisemmin: maksun halpuudella. Mediamaksun toteutuessa nykyisten maksulintsarien lisäksi moni muukin maksun epäoikeudenmukaiseksi kokeva liittynee maksuboikottiin, joka massiivisesti toteutuessaan romahduttaa YLEn budjetin, vaatii pikaista maksun korotusta ja näin rapauttaa petettyjen kansalaisten YLE-suhteen. Tästä saattaa pahimmillaan alkaa jopa koko laitoksen alasajo, mikä lienee tiettyjen piirien tarkoituksenakin.
Siitä huolimatta, että päätös tehdään eduskunnassa, se menee kansan silmissä YLEn piikkiin, sillä YLE itse on voimakkaasti lobannut oikeudenmukaista menettelyä, valtion budjettirahoitusta, vastaan vedoten jonkinlaiseen itsenäisyyden menettämiseen. Mutta verovaroin rahoittavan YLEn itsenäisyyden toteuttaminen (tai säilyttäminen, joka on pelkkä fiktio nytkin) on vain järjestelykysymys, jonka näennäistä hankaluutta käytetään keppihevosena mediamaksun puolesta.
Yleisradiota tarvitsemme läpeensä kaupallisen median vastapainoksi, ja sen toiminta on julkista palvelua siinä missä kirjastot, kulttuuri ja koulutus. Siksi sen rahoitus on luontevaa ja oikeudenmukaista hoitaa verovaroista. YLEn ei tarvitse, eikä se saa vain nostaa käsiään pystyyn globaalimarkkinoiden trendisirkuksen edessä.
Janne Kuusi
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)