Draamayliopisto, yliopistodraama
Yliopistolainsäädännön uudistuksessa on kohkattu paljon synergiasta – eri opetusalojen välisten rajapintojen löytämisestä. Tämän ideologian suurimpana riemuvoittona toimii Aalto-yliopisto, jossa tekniikka, talous ja taide lyövät kättä ja muodostavat jo opiskeluvaiheessa tuleville nokialaisille selkeän kuvan paikastaan maailmassa ja tehtävästään osana järjestelmää. Insinööri suunnittelee, muotoilija muotoilee ja ekonomi myy.
Taideteollinen korkeakoulu sisältää kuitenkin paljon osia, jotka eivät tähän nerokkaan yksinkertaiseen ketjuun istu. Elokuva on yksi niistä. Yhtenä viime vuoden viimeisistä hyvistä uutisista saimme kuulla, että Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osasto säilyttää itsenäisen asemansa myös Aalto-yliopiston alla. Se on myös valittu koulutuksen laatuyksiköksi, mikä tarkoittaa huomattavaa opetusresurssien lisäystä ainakin tälle vuodelle.
Elokuvaopiskelijat ja opettajat ovat yrittäneet kertoa Aalto-yliopiston puuhamiehille aina idean alusta lähtien, että he eivät koe kuuluvansa tähän talouskasvumoottoriin. Jos synergiaa ollaan tosissaan etsimässä, löytyy se elokuvan kohdalla aivan muualta kuin Otaniemestä. Mielenosoitukset, adressit, kannanotot ja keskustelutilaisuudet eivät ole auttaneet, vaan elokuvaopetus yhdistettiin muun TaiKin kanssa Aaltoon, vaikka selkeää vaihtoehtoa tarjottiin.
Elokuvataiteen koulutus on ollut jatkuvassa murroksessa sen alkamisesta asti. Viisi vuotta sitten opiskelunsa aloittaneet ovat saaneet hyvin erilaisen koulutuksen kuin ensi syksynä aloittavat tulevat saamaan. Suomalaisen elokuvan laadun parantamiseen on monia reseptejä, mutta tärkeimpiin kuuluu koulutuksen tason jatkuva parantaminen. Nykyisellään ohjauksen opiskelijat, joihin itsekin kuulun, saavat aivan liian vähän opetusta näyttelijöiden kanssa toimimisesta. Opetuksen keskiössä on tekniikka, ja uusimmat kamerat tulevat opiskeluvuosina kyllä tutuiksi.
Kotimaisen elokuvan ongelma ei ole se, etteikö täällä osattaisi ottaa uusinta tekniikkaa käyttöön (etenkin jos se säästää rahaa). Elokuvantekijöiden pitäisi jo koulutusvaiheessa pystyä avaamaan horisonttejaan, tutustua muihin taiteenlajeihin, saada niistä ideoita. Tärkeimpänä niistä on luonnollisesti teatteri. Elokuvataiteen opiskelijajärjestö onkin esittänyt vaihtoehdoksi Aalto-yliopistolle Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osaston yhdistämistä Teatterikorkeakouluun. TeaKissa on oltu suunnitelmalle myötämielisiä, mutta toistaiseksi se on kaatunut TaiKin hallinnon vastustukseen.
Mallina yhteistyölle olisi Tukholman Dramatiska institutet. Kotimainen teatterikenttä on selvästi elokuvakenttää halukkaampi ja aktiivisempi uudistumaan, ja sillä on myös yleisön vahva tuki. Mikä koskee ohjaajia koskee kääntäen näyttelijäopiskelijoita – heidän mahdollisuutensa opiskella kameranäyttelemistä ovat huomattavan rajalliset, vaikka monilla tulevaisuuden työmahdollisuudet tulevat koostumaan teatterin lisäksi myös elokuvista ja televisiosta. Näyttämölavastajat ja pukusuunnittelijat koulutetaan tälläkin hetkellä TaiKissa. Dramaturgiaa opetetaan molemmissa kouluissa erikseen – muutaman opiskelijan ryhmille.
Yhteinen yliopisto elokuvalle ja teatterille mahdollistaisi nopeampaa kehitystä ja ideoiden jakamista sekä nykyistä laajempaa työtoveruuksien syntymistä. Nykyisellään opiskelija-aineksen sekoittuminen jää valitettavan paljon oman aktiivisuuden varaan. Pohjoismaisesta mallista kohkataan kaikissa muissa yhteyksissä elokuva-alan parantamiseksi, miksei sitten tätä länsinaapurin mallia voisi adoptoida tänne?
Oskari Sipola
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)