Vuohet jotka tuijottavat miehiä
En liene ainoa jolle kesä, varsinkin maalla vietettynä, on vapaan assosiaation ja ajatusleikkien luvattua aikaa. Luonnon helmassa, kaupallisen ja digitaalisen häirinnän ulottumattomissa, mieli alkaa kulkea ennalta arvaamattomia polkuja.
Olen viettänyt tämän kesän Perämeren autereessa, Hailuoto-nimisessä saaressa, viimeistellen seuraavan elokuvani käsikirjoitusta. Elokuva kertoo nuorehkosta transseksuaalista naisesta, joka koettaa saada osakseen edes ripauksen rakkautta ja ymmärrystä löytääkseen tiensä ulos ennakkoluulojen ja hyväksikäytön sokkeloista.
Aihe on vaikea. Kirjoitustyö vaatii poikkeuksellista tarkkuutta. Välillä on irrotettava katse tietokoneen ruudusta ja kohdistettava se hetkeksi johonkin elävään, todelliseen. Eläinten tarkkailu on tähän tarkoitukseen mitä mainiointa puuhaa.
Kylässämme on lehmiä, lampaita, hevosia. On kanoja ja kukkoja, kissoja ja koiria, luontoeläimistä puhumattakaan. Sitten ovat vuohet. Minusta riippumattomista syistä pihapiirissämme käyskentelee nykyään kesäisin kaksi kuttua, nimeltään Teela ja Ferrari.
Vuohessa on erityinen ominaisuus. Kun sitä katsoo pitkään silmiin, tulee miltei häiritsevän voimakas tunne, että sillä on asiaa. Jossain vaiheessa kesää, kirjoitusprosessin ollessa intensiivisimmillään, minusta alkoi tuntua, että Ferrari kehotti minua katseellaan katsomaan erään elokuvan, joka oli eksynyt lukuisten kirjojen ja dvd:iden joukossa mukaani maalle. Puhun Robert Bressonin elokuvasta Balthazar, jonka olin nähnyt viimeksi 80-luvun lopulla elokuva-arkistossa. Elokuvan päähenkilö on aasi.
Minä katsoin.
Elokuva kertoo Pyreneillä sijaitsevan ranskalaiskylän elämästä 60-luvulla. Ajat ovat muuttumassa. Nelijalkaiset menopelit vaihtuvat Rätti-Sitikoihin, transistoriradio on uusinta huutoa. Näennäisesti tarinan ytimessä ovat kylän asukkaiden väliset intrigit, heitä piinaava ylpeys, kateus, ahneus ja häpeä. Elokuvan nimikkoaasi, Balthazar, on viaton sivustakatsoja, joka jokaisen uuden omistajansa myötä saa tuta ihmislajin typeryyden uudelleen nahoissaan.
Kohtaus kohtaukselta, kuva kuvalta Balthazarin läsnäolo kasvaa katsojan silmissä. Paljastaen mitä? En osaa tarjota elokuvasta kaikenkattavaa selitystä. Mutta tuntuu kuin tarinan kyläläiset kieltäytyisivät näkemästä keskuudessaan elävän itseään näennäisesti alempiarvoisen olennon moraalista arvoa: kykyä samanaikaisesti kantaa taakkansa ja kuunnella omaa sisäistä ääntään. Olla se miksi on luotu. Kieltämällä poloisen aasin oikeuden arvokkaaseen elämään kyläläiset kieltävät omankin arvonsa.
Balthazar lienee vahvimpia ja varhaisimpia elokuvia eläinten oikeuksien puolesta. Kyse on kuitenkin enemmästä kuin eettis-ekologisesta puheenvuorosta tai Kristus-allegoriasta, jollaisena elokuva on myös nähty.
Hyvä elokuva, väitetään, on teemaltaan selkeä. Todella hyvä elokuva, uskaltaisin väittää, pakenee kuitenkin sanoja jääden osittain selittämättömäksi.
Katsottuani elokuvan palasin käsikirjoitukseni pariin. Jatkoin päähenkilöni mukana hänen sisäistä maanpakoaan 2010-luvun Suomessa. Balthazar ei kuitenkaan päästänyt irti minusta. Selittämättömällä tavalla se oli hiipinyt omaan elokuvaani.
Älkää käsittäkö väärin. En halua sortua vertaamaan itseäni Robert Bressoniin. En myöskään halua rinnastaa päähenkilöäni kaltoin kohdeltuun juhtaan. Silti en voinut olla tuntematta, että Balthazarin ja oman päähenkilöni välillä vallitsi hiuksenhieno yhteys.
On yksilöitä, joiden on elettävä koko elämänsä itseään ’oikeampien’ ja ’parempien’ armoilla. Pakolaisen tai vaikkapa psyykkisesti sairaan ongelma ei ole se, mitä hän on ja tuntee, vaan se, miten ympäristö projisoi häneen omat pyyteensä ja pelkonsa. Hänellä ei ole juurikaan mahdollisuutta valita. Transsukupuolisuus ei ole sekään valinta, vaikka moni niin luuleekin. Se on jotain miksi synnytään, mitä ei voi muuttaa itsessään vaikka haluaisi. Elokuvan Crying Game kuuluisin sanoin: ”It’s in my nature. I can’t help it.”
Päähenkilöni on onnekseen armeliaammassa asemassa kuin Bressonin Balthazar. Hän löytää hyväksynnän ja rakkauden lähempää kuin on tajunnut sitä edes odottaa: omasta teini-ikäisestä tyttärestään. Se mitä etsii kaukaa löytyy usein lähempää kuin on uskaltanut edes toivoa. Mutta mitä tahansa päähenkilöni tekeekin, hän on aina osittain muiden armoilla, tavalla jota meidän ’normaalien’ on mahdoton tajuta.
Pari päivää sen jälkeen kun olin saanut uuden käsikirjoitusversion valmiiksi kuljin yöllä ohitse vuohiaitauksen. Huomasin tallin hämärässä oviaukossa tutun intensiivisen silmäparin.
Jäin katsomaan Ferraria. Kiitin leffavinkistä. Ferrari, tapansa mukaan, tuijotti eleettömänä takaisin. Poistuin aitaukselta kohottuneen tunteen vallassa.
Simo Halinen
(Episodi-lehdessä syyskuussa 2011 julkaistu kolumni)