Istu kasvot muita matkustajia kohti
Ei riitä että katsoo. Pitäisi myös nähdä, ymmärtää. Ja se ei ole helppoa. Näkeminen vaatii avoimuutta, aiemman unohtamista, asenteista luopumista, ennakkoluulottomuutta, heittäytymistä. Ja se voi olla hyvin raskasta. Pitäisi luopua niin paljosta nähdäkseen jotain… Katsominen olisi helpompaa! Katsominen ei vaadi kuin nopeaa mielipiteen muodostamista olemassa olevien asenteiden, kokemusten ja ennakkoluulojen pohjalta. Mutta vaikeinta on kyky nähdä asiat niin kuin ne on, eikä niin kuin haluaisi niiden olevan.
Ohjaajan ammattiin olennaisena osana kuuluu katsominen. Ja ennen kaikkea näkeminen. Hänen tulee nähdä mitä haluaa teoksellaan sanoa ja miten välittää se katsojille. Pitää nähdä mitä käsikirjoituksen rivien välissä on. Pitää nähdä tuotannon realiteetit. Täytyy nähdä mitä työryhmällä on tarjottavana. Nähdä miten näyttelijät elävät tilanteessa, luovat kontakteja, näkevät toisensa ja puolustavat hahmojaan. Pitää nähdä millainen kokonaisuus kuvista muodostuu samalla, kun seisoo keskellä kuvien metsää. Pitää nähdä miten leikkausversiot eroavat toisistaan ja mihin palautteen antajat pyrkivät. Pitää edelleen nähdä kenelle teosta on tekemässä ja miten sinne päästään. Kaiken tämän näkemisen voi mokata tyytymällä vain katsomiseen. Katsominen on helppoa. Niin elokuvia tehdessä kuin elämässä ylipäätään.
Katsomaan voi pakottaa, näkemään ei… Miten siis pitää vapaaehtoisesti oma katse terävänä, mutta kuitenkin rentona? Ensimmäisiä asioita, joita elokuvakoulussa meille ohjaajille, kuvaajille, leikkaajille, käsikirjoittajille, ylipäänsä kaikille opiskelijoille opetettiin oli: “Julkisissa kulkuvälineissä istukaa aina siihen tuoliin, josta näkee kaikki muut matkustajat.” Se penkki on yleensä vapaa, koska kaikki muut matkustajat voivat tuijottaa siinä istujaa. Jos siinä joku istuu, hän katselee todennäköisesti vaivautuneena kaikkea muuta kuin muita ihmisiä. Katseiden sattumalta kohdatessa tapahtuu pelästynyt katseen siirto lattiaan. Ohivilistävästä maisemasta saa myös turvaa. Tuolla parhaalla paikalla tulee päin vastoin antaa katseen vaeltaa, nähdä keitä kaikkia meitä on samaan suuntaan liikkumassa. Ihmisiä katsoessa voi halutessaan nähdä paljon enemmän; miten ihminen itseään kannattelee, missä rytmissä hän hengittää, mitä hän haluaa vaatteillaan muille kertoa, mistä hän on tulossa ja minne menossa, millaisen kuplan tai magneetin hän on ympärilleen luonut. Tämän kaiken voi katsomalla todeta, mutta näkemällä voi ymmärtää ”miksi” näin on.
Olen kolmena vuonna ollut mukana Minun elokuvani -tapahtumassa. Sessiossa on ideana, että kuka tahansa voi lähettää omia töitään elokuva-alan ammattilaisten katsottaviksi. Filmeistä saa palautteen, jossa pohditaan mikä filmissä on hyvää ja mihin kannattaa ehkä ensi kerralla kiinnittää huomiota. Kolmena vuonna minulla on ollut oma tuotanto käynnissä juuri tapahtuman aikaan. Olen seissyt “keskellä metsää”, koittanut nähdä tekemääni. Mutta onneksi tapahtuman myötä on tullut mahdollisuus katsoa, ja nähdä, ihmisten ennakkoluulottomia elokuvia pienistä arkisista huomioista suuriin seikkailuihin. On ollut ihanaa huomata, että toisetkin tekijät ovat mielellään istuneet väärinpäin olevalla penkillä, muiden nähtävillä ja muita tarkkaillen. Uppoutuminen toisten elokuvantekijöiden näkemyksellisyyteen on tuonut lisää omaan tekemiseen. Ja katseeni on jälleen hiukan kirkastunut.
Siispä ei riitä, että vain katsoo ihmisiä, tilanteita, elokuvia. Pitää myös nähdä. Ja se ei ole aina helppoa. Mutta vain niin voi oivaltaa jotain uutta.
Lauri Nurkse
(Episodi-lehdessä julkaistu kolumni)