Vapaan elokuvan paradoksi
Elokuvataiteen vapaus merkinnee meille ensisijaisesti vapautta sensuurista, niin kuin sen ymmärrämme sananvapauden ja mielipiteenvapauden yhteydessä. Demokratioissa ei ole sensuuria, meitä pidättelee töissämme ainoastaan oma, sivistyksemme eettinen ääni. Sensuurin ikeessähän kamppailevat kollegamme totalitaarisissa valtioissa.
Paradoksaalista kyllä, elokuva on kuitenkin niin meillä kuin muissakin euroopalaisissa maissa yhä epävapaammassa tilassa, yhä tiukemman sääntelyn kourissa. Sen sisältöä ja muotoa sanelevat yhä järjestelmällisemmin ylikansalliset rahoitusmekanismit suunnittelusta ja käsikirjoituksesta tuotantoon ja levitykseen asti. Lukemattomissa seminaareissa, workshopeissa, rahoitusfoorumeissa ja pitchingeissä myllytetään Ideaa vuosikausia, budjetit kasvavat, ammattiauttajat kääntelevät ja vääntelevät projektia. Credona on ideologiseksi hokemaksi kasvanut "Tarinan rakenne" , jota muistetaan aina väillä ylevöittää aristotelisen runousopin absoluutilla ja Yleisön rajoittuneella kyvyllä vastaanottaa muuta, kuin tunnekoukkuja ja selkeästi etenevää lineaarista juonta(josta voi ehkä joskus tehdä poikkeuksia limittäistarinoilla..) kymmenet, sadat konsultit ja tv-commissionerit kulkevat maasta toiseen hiomassa näitä Tuotteita. Harvassa ovat ne onnekkaat sattumat, joiden tuloksena tästä myllystä putkahtaa tekijänsä näköinen, elokuvallisesti kunnianhimoinen ja itsenäinen teos.
Suomi on nopeasti integroitu tähän eurokoneistoon, ja tekijät ehdollistettu toimimaan jo alkutaipaleellaan sen osasina. Fiktion ohjauksen , tuotannon ja käsikirjoituksen kohdalla tämä logiikka alkaa jo elokuvakoulussa, dokumentaarisen elokuvan tekijät joutuvat kohtaamaan Aiheen ja "sujuvan kerronnan" vaatimukset hekin nykyään jo yhä varhaisemmassa vaiheessa. Nuoret tekijät luopuvat radikaaleista, persoonallisista, uhmakkaista ajatuksistaan ja asettuvat ruotuun, jota yhteiskunnalliset(!) rahoittajat heiltä edellyttävät. Kaiken tämän taustalla on institutionalisoitunut näkemys elokuvasta "menestystuotteena", jonka on vastattava kysyntää, yhä keskittyneemmän ja ei-kansallisen omistuksen levitysorganisaation puitteissa.
Muutaman kerran vuodessa tekijät muiden elokuvaentusiastien kanssa matkaavat pyhiinvaellukselle Lappiin katsomaan elokuvia ja tapaamaan tekijöitä, jotka ovat olleet ja ovat vapaita tästä kurimuksesta. Ihaillut Kaurismäki, Haneke, Kiarostami, Weerasethakul, Gitai, Tarr, Varda, Loach, Trier….kertovat taiteestaan suvereeneina tekijöinä. He eivät puhu rahoituksesta, he eivät voisi kuvitellakaan pitchaavaansa, eivätkä he antaisi yhdenkään Script coachin puuttua työhönsä. Railo kotimaisten tekijöiden ja vieraiden välillä ammottaa vuosi vuodelta irvokkaampana.
"Mitä suurempi elokuvanne budjetti on, sitä vähemmän teillä on vapautta"
Tällaisen neuvon antoi uuden kiinalaisen elokuvapolven ohjaaja Wang Bing elokuvaopiskelijalle ranskalaisen Télérama-lehden haastattelussa viime viikolla(28.11.,2012) . Hän kuuluu siihen elokuvantekijöiden polveen, joka on Kiinan virallisen elokuvamaailman outcast, jonka elokuvia ei saa esittää hänen omassa kotimaassaan ja joka ei saa tietenkään minkäänlaista tukea valtiolta . Wang Bing on opiskellut niin kuvataideakatemiassa kuin Pekingin elokuvakatemiassakin, hänen ensimmäinen elokuvansa oli pienellä digikameralla kuvattu 9-tuntinen dokumentaarinen eepos syrjäseudun rautatieläisten ja teollisuuden maanpäällisestä helvetistä. sen jälkeen hän on ohjannut fiktion Kuoppa elämästä Kiinan vankileirien saaristossa Gobin autiomassa ja hänen viimeinen elokuvansa , viime vuonna Venetsian festivaaleille valittu, on fiktio Kolme sisarta, joka nimensä mukaan kertoo kolmen sisaren vaikeasta elämästä Yunnanin maakunnassa. Nämä elokuvat ovat vahvoja ja runollisia teoksia, jotka myös uudistavat elokuvan ilmaisukeinoja ja tuotantomuotoja. Ne ovat uusia ja radikaaleja askelia elokuvataiteessa. Mittapuuna eivät ole tuotannon kalleus ja kaupallinen yleisömenestys, vaan merkitys taidemuodon kehitykselle ja katsojalle välittynyt henkinen ja oivaltava kokemus. Wang Bing on niin taiteellisessa kuin yhteiskunnallisessa rohkeudessaankin vapauttava esimerkki meille.
Nuoret ( ja vähän vanhemmatkin) tekijät Euroopassa ovat luonnollisesti vastareaktiona mediateollisuuden sanelulle etsimässä mahdollisuuksia vapaaseen ilmaisuun. Syntyy epämuodollisia, anarkistisia, riippumattomia kokeiluja ja ryhmittymiä, jotka synnyttävät uutta tuotantokulttuuria ja elokuva-ajattelua. Vaihtoehtoiset levitysmahdollisuudet , halvat kalustokustannukset, yhdessä oppiminen ovat jo todellisuutta. Mutta kuten Yhdysvaltojen Indie-elokuvan tai kokeellisen elokuvan kehitys osoittaa, vapaan elokuvan kohtalo voi kääntyä nopeasti uusiksi raskaiksi ja yhdenmukaistaviksi, trendejä luoviksi rakenteiksi. Tekijän vapaus, hänen taiteensa vapaus niin elokuvan kuin muiden taiteiden kohdalla on kuitenkin ensisijainen arvo. Tämän ymmärtämisen soisi tavoittavan myös yhteiskunnalliset päättäjät.