Pokaali ei kannusta
Minulla on kädessäni pokaali ja ruusukimppu. Paikallisen sanomalehden kuvaaja pakkaa kameralaukkunsa ja lähtee kotiin. On erään kansainvälisen elokuvafestivaalin päätösilta ja tajuan että systeemissä on jotain vikaa. Eihän tämä ole varsinaista tekijöiden kannustamista, eikä edes reilua kilpailua. Tämä festivaali jakaa ison pääpalkinnon vain maksimoidakseen medianäkyvyyttään ja omaa uskottavuuttaan.
Tämä pokaali ei mittaa absoluuttisesti sitä, että elokuvani olisi "paras". Sen on valinnut voittajaksi ihan tavallisista elokuvatekijöistä koostuva raati, joka puolestaan on tehnyt valintansa 60 kilpailuun valitun elokuvan joukosta. Nämä 60 elokuvaa on valittu kilpailuun tuhansien ehdokkaiden joukosta, mutta kukaan ei kerro miten. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ruveta urheilijaksi – urheilukilpailuissa ainakin on selkeää, millä mittareilla palkinnot jaetaan.
Pitäisikö minun lohduttautua sillä, että tämä näyttää hyvältä CV:ssä? Mutta hetkinen: enkö minä nimenomaan halunnut pois suorituskeskeiseltä urapolulta? Mikä tässä mättää? Eikö minun pitäisi olla hiljaa ja paistatella saamassani suosiossa?
Monessa työpaikassa on ymmärretty, että työhyvinvoinnin kannalta on tärkeää kannustaa tekijöitä jatkuvasti sen sijaan, että tunnustusta jaetaan vain palkinnonjakotilaisuuksissa. Elokuva-alalla on paljon opittavaa tämän suhteen. Festivaalimenestykselle annetaan liian iso painoarvo muiden kannustinjärjestelmien puuttuessa. Tulisi muistaa, että suuri osa elokuvapalkinnoista on osa markkinointistrategiaa.
Mikä sitten oikeasti kannustaa minua yhä jatkamaan elokuvien tekemistä? Viimeksi se oli kolleegan lähettämä parin rivin sähköposti, jossa hän kertoi tykänneensä elokuvastani. Arkinen kannustaminen toimii – ihan niin kuin millä tahansa työpaikalla.