Lauri Maijala oli ohjaajaklubilla 9.3. kertomassa avoimesti ja innostavasti esikoiselokuvastaan "Juoppohullun päiväkirja", sen synnystä, teosta ja jälkilöylyistä. Teatteriohjaajaksi opiskeleva Maijala tarttui Juha Vuorisen suosittuun kirjaan vailla odotuksia. Pian kirja alkoi kuitenkin ärsyttämään eikä sen vitsit naurattaneet. Tämä taas synnytti Maijalassa oivalluksen – kirjan päähenkilö valehtelee koko ajan, hän liioittelee ja puhuu asioita omaan pussiin. Röyhkeä näkökulma herätti ohjaajassa kiinnostusta, ja sen kautta kirjan vitsit alkoivat naurattaa, hirvittää ja kiinnostaa. Tämän seurauksena Maijala teki kirjasta näyttämösovituksen Turun Linnateatteriin. Kirjailija ja tuottaja Juha Vuorisen toive oli, että Maijala myös käsikirjoittaisi ja ohjaisi kirjansa filmatisoinnin. Ja näin myös tapahtui.

 

Klubin teemana oli "Onko elokuvanteko hulluutta?". Aihe herätti keskustelua, kun läsnäolijoiden kanssa pohdittiin "hulluuden puuttumista" sekä "luovan hulluuden laimenemista" tekoprosessien aikana. Tähän suurimmaksi syyksi koettiin prosessiin kohdistettu epäilys ja pelko – pelko siitä, että "meneekö tämä", "tajuaako tästä", "onko tämä liikaa"? Elokuvia tehdään liikaa "heavy usereille", määrittelemättömälle ihmisryhmälle, joiden elokuvatarpeita koitetaan ruokkia pelon ilmapiirissä. Maijala koki "Juoppohullua" tehdessään, että hänellä oli vapaat kädet tehdä elokuva kuten hän parhaaksi näki. Mutta pelkoon hän törmäsi usein röyhkeän lähdemateriaalinsa vuoksi: "Eihän kirjassa ole tarinaa, saako siitä elokuvaa?" Lajityypin määritteleminen ja lokerointi tuntui haasteelliselta, kun ohjaaja halusi liikkua mahdollisimman laajalla skaalalla komediasta draamaan, tragediasta musikaaliin. Elokuvan kohderyhmäksi Maijala katsoi tekovaiheessa kolme parasta ystäväänsä: "Kunhan he näkisivät ajatukseni, eivätkä ajattelisi minun luopuneen periaatteistani", ohjaaja muisteli naureskellen. Erittäin tärkeäksi asiaksi kaikessa taiteen tekemisessä Maijala nostaisi sen, että tekijät pystyvät katsomaan peiliin jutun tekemisen jälkeen, että ei ole tehnyt mitään miellyttääkseen ”suurta yleisöä”, vaan että on tehnyt jutun omia periaatteita kunnioittaen riippumatta siitä onko teoksen budjetti puolitoista miljoonaa vai 200 euroa. Vain siten voi syntyä hyvää taidetta niin suurelle kuin pienellekin yleisölle. Ja naaman peilin eteen johdattavat usein juuri ne ”3 parasta kaveria”, jotka tuntevat sinut.

 

Elokuvakouluja käymättömänä Maijala oppi ottamaan ohjaajan paikkansa muutaman kuvauspäivän jälkeen. Elokuvaväline ei tuntunut ensikertalaiselle rajoittavan tekemistä. Tarkka ennakkosuunnittelu ennen kaikkea kuvaaja Rike Jokelan kanssa ja hyvä yhteistyö tiimin sisällä auttoi ohjaajaa keskittymään näyttelijöihin. Nykystandardeissa pitkä, parin viikon, harjoitusjakso näyttelijöiden kanssa ennen kuvauksia auttoi kehittämään hahmoja ja tuomaan lisää yksityiskohtia tarinan maailmaan.

 

Jälkikäteen katsottuna ”Juoppohullun päiväkirja” sai paljon huomiota, ylistystä ja haukkuja. Palauteryöppy sai Maijalan kuitenkin pohtimaan elokuvanteon mielekkyyttä. ”Alkoi heikkoina hetkinä tuntua siltä, että rohkeutta (ja hulluutta) vaaditaan tekijöiltä, mutta sitten kun saadaan sitä mitä tilataan ei välttämättä osata suhtautua analyyttisesti vaan provosoidutaan rajustikin – erilaisuus nostetaan poikkeavuudeksi, ei vahvuudeksi.” Seuraava elokuva ei ole Maijalalle mahdoton ajatus, mutta juuri nyt ohjaaja keskittyy taas teatterin maailmaan. "Ehkä joskus taas ohjaan elokuvan, jos saan artikuloitua itselleni mahdollisimman tärkeän aiheen, jonka voin muuntaa elokuvakäsikirjoitukseksi, ja vapauden tehdä siitä elokuva omilla tavoin.”